Koontz on ehkä vähän hassusti minulle aina ollut jonkinlainen Stephen Kingin parempi versio - kyllä, myönnän, en oikein pidä Kingin kirjoista, poislukien ehkä uran alkupään tuotanto. Mielestäni Kingin kirjat pilasi tarpeeton pompöösimäisyys, jatkuvasti pidemmät ja pidemmät ja samalla puisevammat ja kliseisemmät kertomukset, joissa varsinainen tarina jäi lopulta aika ohueksi.
Koontz kirjoittaa - siis minun mielestäni - ytimekkäämmin. Ääniä Yössä on jo aika vanha kirja, vuodelta 1987 (herramunjee, 30 vuotta!) ja sen paikoitellen huomaa. Kirjan tarina on myös aika perinteinen: hyvän ja pahan taistelua, tiedemiehiä jotka leikkivät luojaa, palkkamurhaajia ja tietenkin pakollinen ällömakea rakkaustarina jonka osapuolilla on ah niin yllätyksettömän muoviset tragediansa. Ja silti, jollain kumman tavalla juttu toimii.
Kirjan sisällöstä ei voi paljoa kertoa pilaamatta yllätyksiä. Päähenkilö on kuitenkin kova mutta älykäs mies joka kohtaa ujon mutta kauniin naisen. Lisäksi on koira joka on aikamoisen älykäs. Koira on ehkä kirjan paras hahmo, vähiten muovinen. Ja sitten on tietenkin pahikset, sadistinen hullu palkkamurhaaja ja... Sivullinen, kauhuelementti.
Kirja rullaa hyvin. Kerronta on sujuvaa, hyvin editoitua ja täynnä tapahtumia. Mitään ei juuri pähkäillä, ei ainakaan liiaksi asti vaan aina mennään, ja vaikka tapahtumat ovat pitkälti arvattavissa, mutta niihin ei juututa eikä niitä paisutella turhaan. Tämä on aikalailla kirjallisuuden hampurilaisateria - mikäpäs siinä, joskus sellainenkin maistuu.
Ei mitään suurta kirjallisuutta mutta oikein menevää viihdettä vaikkapa työmatkalle tai keikkuvan keittiönpöydän jalan alle. Kolme koiranpentua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti