Nyt ollaan klassikon äärellä. Säätiö on Isaac Asimovin Säätiö-trilogian ensimmäinen osa; trilogian, josta lopulta julkaistiin kai kahdeksan kirjaa. No joo, aina ei jarrutella, jos juttua pukkaa niin on kirjoitettava. Olen aiemmin lukenut kaikki tähän sarjaan kuuluvat kirjat, ja jos nyt en ihan väärin muista olivat ne kutakuinkin laadukkaita ja sikäli perusteltuja.
Säätiö on siis sarjan ensimmäinen teos, jossa esitellään Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tieteenala, joka perustuu tapahtumien ennustamiseen matemaattisesti, erittäin tarkasti. Seldon havaitsee, että galaktinen imperiumi on romahtamassa, vain muutaman vuosisadan kuluttua imperiumi ajautuisi alennustilaan joka kestäisi tuhansia vuosia ennen uuden kukoistuksen nousua. Romahdusta ei voida enää estää, niin suuret ja vääjäämättömät voimat ovat kyseessä. Nousua edeltävän alennustilan kestoa voidaan kuitenkin merkittävästi lyhentää, jos toimeen ryhdytään heti. Näin saa alkunsa Säätiö; tiedemiesten yhteisö, jonka tehtävänä on vaalia sivistystä ja tiedon valoa pimeinä aikoina.
Kirja kertoo Säätiön alkutaipaleesta, sen kehittymisestä pienestä, kaukaiselle planeetalle eristetystä yhteisöstä merkittäväksi tekijäksi lähiavaruudessaan. Ajan kuluessa erilaiset kriisit koettelevat kasvavaa Säätiötä, sen ottaessa yhteen naapureidensa kanssa milloin uskonnollisista syistä, milloin teknologisista tai kaupallisista. Säätiö nousee aina voittajaksi, kiitos Seldonin huolella suunnitteleman polun.
Säätiö kertoo jonkinlaisesta kuvitteellisesta tulevaisuuden historiasta. Sitä voidaan hyvästä syystä pitää paitsi tieteiskirjallisuuden merkkiteoksena, myös jonkinlaisena vertauskuvallisena meidän oman maailmamme tilan tarkasteluna. Säätiön vaiheet ja kriisit ovat melko inhimillisä, hyvin samankaltaisia kähinöitä joita näemme maan päällä jatkuvasti. Säätiö on tosin utopistinen, yhden ihanteen puolesta työtä tekevä joukko, jonka kaltaista tuskin maan päällä tullaan näkemään.
Kirja on kirjoitettu 1951, ja ikä alkaa jo näkyä. Atomivoimaa pidetään kirjassa jonkinlaisena kehityksen kulminaatiopisteenä, eikä esim. nykyisen internetin kaltaista tiedonvälityksen mahdollistavaa teknologiaa ole kirjassa mukana lainkaan - Säätiö vaalii galaktista tietoa ihan perinteisin kirjoin ja paperein, kirjastoissa ja tutkijakammioissa, mikä tuntuu vanhanaikaiselta. En jotenkin usko, että tämän päivän nuori pitäisi tätä kirjaa kovin kiinnostavana, ellei sitten anekdootin tapaisesti kurkistuksena historiaan; miten ennen kuviteltiin tulevaisuuden muotoutuva, ja kuinka hyvin moiset ennustukset osuivat maaliin.
Itselleni kirja on tärkeä jo siitäkin syystä, että muistan lukeneeni tämän jo hyvin nuorena, alle 15-vuotiaana ensimmäisen kerran. Muistan pitäneeni kirjaa todella huimana kertomuksena. Kun nyt taas tartuin kirjaan, olin hieman jännittynyt; miltä sen lukeminen nyt tuntuisi? No, pannukakku latistui. En saanut ihan samanlaista vautsivau-elämystä enää. Teksti sinänsä on ihan hyvin rullaavaa, mutta kauhean selittelevää ja jaarittelevaa. Seldonin Kriisit ovat myös oikeastaan jatkuvasti saman jankkaamista, eikä lopputulos yllätä yhtään ketään.
Kirja on varmasti toiminut aivan eri tavalla 1950-luvulla, tai vielä ajalla ennen internetin yleistymistä, mutta nyt sen pinnalla on selvä pölykerros jota ei saa oikein hinkkaamallakaan pois. Suosittelen silti varauksetta, jos ei muuten niin kurkistuksena Scifin historiaan.
Neljä kriisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti