torstai 2. maaliskuuta 2017

Jim Thompson: Lumienkelit

Suomen lappiin sijoittuva dekkari, tai jännityskirja, kumpi ja kampi. Kivaa luettavaa kun ollaan melko tutulla seudulla, vaikka en itse pohjoisessa juuri piipahtamista enempää ole aikaa viettänytkään.

Lapissa, tunturissa, tapahtuu henkirikos jota paikallinen poliisi ryhtyy selvittämään. Tarina etenee aluksi melko suoraviivaisesti, mutta pikkuhiljaa juoni monimutkaistuu eikä lopulta mikään ole varmaa, saatika selvää. Ei edes kovin moni henkilöhahmoista.

Kirjassa tapahtuu aika paljon raakuuksia. Tarinan käyntiin sysäävä murha on raikkaasti mässäilyn puolella kaikessa verisyydessään, ja jatkossa ruumiita tulee kiihtyvään tahtiin. Vähempikin hurme olisi ehkä riittänyt, joskin joitain julmuuksista yritetään perustella tarinan osana.

Kirjassa pohditaan jonkin verran suomalaisuutta; hiljaisuutta, vaikenemista, jurottamista, kaamosmasennusta. Ote on luonteva ja jollain tavalla jopa kiinnostava, mitä varmaan selittää osaltaan se, että Thompson ei ollut suomalainen vaan suomessa asuva amerikkalainen (hän menehtyi tapaturmaisesti Lahdessa vuonna 2014, 50 vuoden ikäisenä). Tästä seuraa aavistuksenomainen ulkoapäin tarkasteleva lähestyminen, joka toimii oikein mainiosti. Henkilöhahmot tuntuvat melko raikkailta ja hassua kyllä jopa luontevimmilta kuin monesti suomalaisten kirjailijoiden hahmot.

Kirja on kirjoitettu englanniksi ja käännetty suomeksi; käännöstyö on erittäin onnistunut, puhekielinen ja lappalainen murre toimivat mainiosti. Kirja on muutenkin mukavaa luettavaa, muutamasta tylsästä (ja rohkenenko sanoa hieman amerikkalaisesta) kliseestä huolimatta - miten olisi esimerkiksi rakastava, aina ymmärtäväinen raskaana oleva vaimo joka on paitsi kaunis myös älykäs? Kyseinen sidekick-vaimo löytyy melkein jokaisesta amerikkalaisesta jännityskirjasta lähes sana sanalta samanlaisena. Mutta menköön, muuten kirja on oikein toimiva.

Juoni kiertyy loppua kohden jo ehkä vähän älyttömyyksiin, mutta ei niin paljon että se häiritsisi varsinaisesti. Paha saa tietenkin palkkansa vaikkei olekaan varsinaisesti paha, ja tottakai muutama onnellinen käänne löytyy vielä viimeisiltä sivuilta, ettei vain jäisi paha mieli elämän julmuudesta. Aurinko paistaa, juoppo isä on hyväntuulinen ja ällöttävä nilkki osoittaa katumusta. Just joo.

Siitäkin huolimatta suosittelen, hyvää jännäridekkaria vähän poikkeavissa maisemissa. Neljä lumiukkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti